Itsetuntemus on muutakin kuin persoonallisia ominaisuuksia ja taipumuksia. Pystymme yllättämään itsemme ajoittain huomaamalla ja ihmettelemällä, että miten minä nyt noin tuossa reagoin. Erityisesti voimakasta ristiriitaa aiheuttavat tilanteet saattavat sekoittaa pasmat. Tavallisesti niin rauhallinen ja järkevä menettää malttinsa tai ei pystykään toimimaan totutusti. Ristiriita voi olla sisäinen, itsekseen koettu, joka hämmentää ja saa epävarmaksi. Ulkoinen ristiriita liittyy vuorovaikutukseen muiden kanssa tai kanssakäymiseen instituutioiden kanssa (esim. jokin byrokratia). Olipa ristiriidan aiheuttaja mikä tahansa, voi käydä niin, että joutuu sivuraiteelle normaalista ja totutusta ajatus- ja tunnemailmasta.  Joskus se on pelottavaa, ja saa aikaan hätääntymisen. Tarvitsemme resilienssiä ja psykologista joustavuutta selvitäksemme kummallisista tilanteista.

Hyvä resilienssi turvaa toipumisen

Resilienssi liittyy toipumiskykyyn, kun kohtaamme kuormittavia tilanteita. Resilienssi on sekä luontainen ominaisuus, että taitoja, joita voi opetella. Esimerkiksi psykologisen joustavuuden taitoja, kuten pysähtymistä ja läsnäoloa hetkessä, voi harjoittaa ja tällä on vahvistava vaikutus kuormituksen kestokykyyn ja toipumiseen voimavaroja vaatineista tilanteista. Luontaisesti resilientillä yksilöllä on paremmat henkiset suojukset ja kyky toipua kun sattuu ikäviä asioita. Suojusten ja toipumiskyvyn rakentuminen on pitkä tarina ihmisen elämänkulussa. Toisaalta elämä opettaa jatkuvasti. Ikävienkin kokemusten kautta saamme oppia, joka vahvistaa. Pumpulissa kasvaminen ei opeta pitämään puoliaan.

Voi ajatella, että jokaisella ihmisellä on ydinminuus, joka on tuntemisen arvoinen. Hyvä itsetuntemus ottaa ydinminuuden huomioon ja haluaa pitää siitä huolta. Resilienssi on geneettinen ja biologinen lahja, jota kasvatamme ja kehitämme koko elämän ajan, vaikkapa kehittämällä psykologista joustavuutta tietoisesti. Tarvitsemme resilienssiä, sillä maailma ei ole aina mukava, takkiin tulee itse kullakin. Yhteistä resilienssille ja itsetuntemukselle on, että tarvitsemme toimivan ajattelun tukeaksemme näitä. Ajattelun, joka osaa ottaa huomioon eri näkökulmia ja olosuhteita, joka ei ole liian yksioikoinen tai jäykkä. Ajattelua voi kehittää omassa mielessään mutta yleensä siinä huomaa joutuvansa suljettuun kehään. Ajattelu toisen kanssa taas luo potentiaalisen tilan, jossa kumpikin voi löytää jotakin uutta. Tähän perustuu niin valmennus kuin keskusteluhoito. Itsetuntemus ja resilienssi kehittyy myös peilaamisen kautta. Saamme palautetta ja ymmärrämme itsestämme hiukan lisää. Pystymme muuttamaan toimintatapojamme kun tulee näkyvämmäksi se, mihin haluamme vaikuttaa.

Työnohjaus on oiva keino itsetuntemuksen ja resilienssin vahvistamiseen. Olitpa sitten työntekijän tai esihenkilön roolissa, reflektoiva keskustelu tarjoaa välineen itsensä ja toimintamalliensa tutkailuun. Myös muut keskustelu- ja lyhytterapiapalvelumme voivat auttaa.

The post Itsetuntemus ja resilienssi appeared first on Resilio.

Alun perin eettisen stressin tutkimus keskittyi esimerkiksi hoiva – alalle, jossa eettisyys on ikään kuin sisään leivottuna, sen katsotaan kuuluvan työn luonteeseen. Nyt jo onneksi ymmärretään, että eettistä stressiä voidaan kokea ja koetaan hyvin erilaisilla aloilla. Jollakin tavalla se koskettaa meitä kaikkia, koska useimmiten tahdomme toimia oikein ja usein se ei silti ole ihan helppoa.

Aina ei pysty, vaikka tahtoisi

Mari kuvailee eettisen stressin olemusta En tiedä ja En pysty- tilanteiden avulla. En tiedä tilanne on usein jälkimmäistä lievempi, siis tilanne, jossa yksilö ei ole varma, mikä olisi oikea toimintapa nimenomaan eettisestä näkökulmasta. En pysty tilanne taas on tilanne, jossa eettinen toiminta ei ole mahdollinen. Hankalia molemmat, ajattelen ja päättelen tuon ensimmäisen liittyvän henkilön omaan sisäiseen maailmaan ja En pysty tilanteessa vaatimus tulee yksilön ulkopuolelta, vaikkapa niin, että työpaikan rakenteet estävät eettisen toiminnan.

Ei ihan niinkään, sanoo Mari. Eettisyyden vaarantuminen voi tulla En pysty -tilanteessa myös ihmisestä itsestään. Esimerkiksi tilanteessa, jossa tiedän, miten tahtoisin toimia mielestäni oikein, mutta en silti toimi. Kiusaamistilanteessa tai minkä tahansa vaikean tilanteen kohdatessa oman nahan pelastaminen voi kiilata ohi jalosta ajatuksesta ja toiveesta huolimatta. Omat voimat ovat rajalliset ja moraalinen rohkeus ei aina riitä toimimaan oikein, vaan tyydymme toimimaan tavalla, josta seuraa mahdollisimman vähän ikäviä seurauksia itselle.

Jos vain en välittäisi?

Olisiko siis helpompaa olla vähemmän tietoinen arvoistaan, vähemmän eettisesti tiedostava ihminen? Voisiko silloin välttyä eettiseltä stressiltä?

Mari vastaa, että tavallaan kyllä. Toisaalta on kuitenkin niin, että eettisesti tiedostavalla henkilöllä, joka on itse pureskellut omat arvonsa, on huomattavasti enemmän keinoja eettisen kuormituksen käsittelyyn. Eettisyys ei koskaan toteudu täysin, ei työelämässä eikä muussakaan elämässä.

Kuinka paljon voin sietää epäeettisyyttä? Sen kysymyksen äärelle päätyy joskus, kysymys on ihan mietinnän arvoinen. Omien arvojen pohdinta aika ajoin on kannattavaa, henkilökohtaisetkaan arvot eivät ole kiveen kirjoitettuja ja jokin joustavuus niissä olisi hyvä säilyttää. Silmien sulkeminen tai vähemmän tunteminen eivät auta, ehkä enemmänkin armollisuus monimutkaisen asian edessä auttaa. Eettiseen solmuun saa itsensä jo ruokaostoksilla: Ostaako lähituottajan porkkanaa vai reilun kaupan banaania? Mistä kaupasta ja millä tuotemerkillä? Kenen kannalta se banaani on reilua?

Kirjoittaja on Resilion työnohjaaja Anna Klemi, joka yrittää vastustaa eettistä stressiä avoimuudella.

The post Eettisestä stressistä appeared first on Resilio.

 “Tulet siis meille  työpaikalle kertomaan, miten meidän pitäisi tehdä työtämme?” 

Työnohjaaja ohjaa asiakastaan ohjaamaan omaa työtään, työnjohtaja on aivan eri henkilö.

“Miten ihmeessä voit tuntea kaikki alat, joille teet työnohjausta?“ 

En tunnekaan. Ilmiöt ja vaikkapa vuorovaikutuksen lainalaisuudet ovat samoja kaikkialla alasta riippumatta. Lisäksi työnohjaaja pyrkii menemään joka kerta paikalle ilman ennakkokäsitystä, olettamatta mitään, ilman valmista sapluunaa. Alan vieraus on myös etu. Se, että täysin ulkopuolinen asiantuntija menee itselleen täysin vieraaseen ympäristöön, hämmästelee ääneen ja puhuu sanoiksi havaintonsa, on ollut ihan erityisen antoisaa näiden asiakkaiden mielestä. Vieras näkee sen, mille itse nopeasti sokeudumme.

 “…mutta ilmoituksissa aina etsitään alaa tuntevaa työnohjaajaa?” 

Niinpä. On yhteisöjä, esimerkiksi sote- puolen tahoja, jotka hyötyvät case- tyyppisestä työskentelystä ja se taas joskus vaatii sen alan tuntemuksen myös työnohjaajalta.

 “Pitääkö olla joku ongelma, että voi tulla työnohjaukseen?” 

Jos jokin asia työssä mietityttää, on se riittävä syy työnohjaukselle. Mitä enemmän mietityttää, niin sitä suuremmalla syyllä kannattaa aikaa ryhtyä varaamaan. Mietityttämisen syyt voivat olla hyvin monenlaisia. Niistä pitäneekin kirjoittaa ihan oma bloginsa…

 “Onko se kallista?” 

Tunnetun laskukaavan mukaan vuoden yksilötyönohjaus maksaa saman, kuin kahden viikon sairausloma.

 “Kehtaako siellä puhua pahaa työkaverista?” 

Erittäin mielellään, jos siltä tuntuu. Yleensä paha mieli tai turhautuminen pitää puhaltaa ensin pois, että päästään sitä vähentämään.  Työpaikoilla on ihan oikeasti vaikeita tyyppejä, jotka vievät voimat muiltakin ja hankalissa tilanteissa toimimiseen ja haastavien ihmisten kanssa toimimiseen voidaan etsiä ratkaisuja työnohjauksessa ja purkaa kuormitusta sitä kautta. Työnohjaaja yrittää kuitenkin yleensä auttaa löytämään myös rakentavampia näkökulmia tilanteeseen.

“Vähän huolettaa puhua omista ja firman asioista ulkopuoliselle.” 

Työnohjaaja on vaitiolovelvollinen. Lisäksi niin monessa liemessä keitetty, ettei hän ihan pienistä hätkähdä. Ryhmätyönohjauksissa keskustellut asiat jätetään siihen tilaan, jossa niistä on puhuttu, tästä sovitaan ja tähän sitoudutaan aina uuden ryhmän alkaessa. Avoimuutta tarvitaan, että päästään oikeiden asioiden äärelle. Avoimuus kärsii, jos liikaa joutuu miettimään ja kontrolloimaan sanomisiaan. Yksilötyönohjauksessa vaitiolovelvollisuus koskee vain työnohjaaja, asiakas voi ja mielellään saakin keskustella vaikkapa työpaikalla asioista, joita siellä on käsitelty. Niinhän ohjauksesta pääsevät hyötymään ehkä muutkin. Kokemukseni mukaan työnohjauksesta on saatu paljon antoisia, koko yhteisöä hyödyttäviä aiheita työpaikkojen kahvipöytiin.

“Työntekijä pitäisi saada ruotuun, voinko lähettää hänet sinulle kurinpalautukseen? “  t. esihenkilö

Et voi. Joku syy varmasti on työntekijän oireilulla. Jos hän itse toivoo työnohjausta vaikkapa kadonneen motivaation metsästykseen, niin tervetuloa. Jos taas teidän kahden yhteistyö hiertää, niin mielellään tapaan teidät yhdessäkin tai vaikka ensin molemmat erikseen ja sitten yhdessä.

 “Kannattaako se oikeasti?” 

Kyllä siitä jokainen osallistunut on kertonut hyötyneensä ja useimmat ovat saaneet enemmän kuin osasivat odottaa. Ovesta lähtee yleensä ulos huojentunut, hyvällä tavalla mietteliään, innostuneemman ja rohkaistuneemman oloinen henkilö, kuin joka sinne tuntia aikaisemmin saapui.

Kysymyksiin vastaili Resilion Ratkaisu- ja voimavarakeskeinen työnohjaaja (STOry) Anna Klemi.

The post FAQ Työnohjaus appeared first on Resilio.

Yksi katse voi muuttaa ääneenlausutun viestin täysin päinvastaiseksi. Vähintäänkin sanaton viestintä täydentää ja selventää puhuttua, tuo siihen omat vivahteensa. Siksi sanatonta viestintää kannattaakin huomioida, omaa sekä toisten. Nonverbaalin viestinnän vanhentunut oheisviestintä- nimitys onkin sen merkittävyyden aikamoinen aliarviointi. 

Sanaton viestintä kiehtoo meitä siksikin, että se on paljolti tiedostamatonta ja kontrolloimatonta, eli tulemme kertoneeksi ilman sanojakin viestintäkumppaneillemme asioita, joista emme aina itsekään ole tietoisia. Siksi oman sanattoman viestinnän tarkastelu voi antaa arvokasta tietoa itselle. Hermostuneisuuden tunnistaa itsestään usein vasta, kun oma keho jollain rauhattomuuden tai levottomuuden ilmaisullaan sen itselle kertoo.

Sanaton viestintä on vahvasti tulkinnanvaraista ja sen merkittävä tehtävä on välittää asenteita ja tunteita tilannetta, asiaa ja ihmisiä kohtaan. Ja nehän välittyvät, oli tarkoitus tai ei. Vaikka miten olisimme puheissamme asiakeskeisiä, viestimme sen asiamme lisäksi myös paljon muuta, vuorovaikutuksen eli yhteistyön kannalta merkittävää. Kukaan meistä ei siis koskaan viesti pelkkää asiaa, vaikka usein niin kuvittelemme.  Tiukinkin fakta ja mustavalkoinen tosiasia saa heti uusia sävyjä, kun ihmisinä siitä keskustelemme, vuorovaikutuksen läpi asiat ovat aina jollain tavalla värittyneitä.  

Sanaton viestintä tapahtuu valtaosin kasvojen ilmeiden ja katseen välityksellä ja peilautuu usein vastaanottajasta samanlaisena, vaikkapa niin, että hymyyn vastataan hymyllä. Vähemmälle tietoiselle tarkastelulle jää esimerkiksi proksemiikan tutkailu. Proksemiikalla tarkoitetaan välimatkaa, tilankäyttöä tai tilaan asettautumista, jonka avulla voi viestiä esimerkiksi tilanteessa olevien henkilöiden suhteen laatua, valtaa tai arvojärjestystä.  

Korona-aika haastaa tulkintaamme fyysisen etäisyyden pitämisestä. Asettautuminen tilaan kertoo, miten henkilö suhtautuu tilanteeseen, muihin siinä oleviin ihmisiin ja millaisia tavoitteita hänellä on vuorovaikutuksen suhteen. Nykyään etäisyyden pitämisellä voidaan viestiä vaikkapa toisen henkilön huomioimista, jopa välittämistä, kun taas entisessä normaalissa haluttiin viestiä esimerkiksi etäisyyttä tai kunnioitusta, jopa vastenmielisyyttä sillä, ettei menty fyysisesti lähelle toista ihmistä.   

Kosketus on todella vahva viesti ja on surullista, että sen joudumme nykyään säästämään harvoille, vain läheisillemme. Aika näyttää, palaammeko enää koskaan kättelemiseen, joka ei ole pelkästään tervehtimisen tapa, vaan parhaimmillaan voimakas ja lämmin ilmaus halusta ottaa kontakti toiseen ihmiseen. Sanalliset tervehtimiset ovat sanamukaisesti sanahelinää sen ehkä voimakkaimman viestin, kosketuksen, rinnalla. 

Kirjoittaja on Resilion työnohjaaja Anna Klemi, joka työssään koettaa tehdä näkyväksi ja kuuluvaksi ääneen sanomatonta.

The post Sanomattakin selvää, vai onko? appeared first on Resilio.

Mielen ammattilainen auttaa, kun mieli myllertää, eikä suostu asettumaan paikoilleen. Moni edelleen aristelee tätä avun piiriin hakeutumista. ”Kyllähän tässä nyt pitäisi vain saada itseään niskasta kiinni.” Uskon, että tämänkin olisit jo tehnyt, jos siitä olisi kysymys. On kulttuuriamme kuvaavaa, että kun jalkaa kivistää, kynnys mennä lääkärin pakeille on melko matala. Sen sijaan, jos mieli on solmussa tai epätietoinen, tie ammattilaisen pakeille on mutkien takana, ja vasta äärimmäisessä hädässä vaihtoehto. Ymmärrän tätä niin, että sadan euron käynti erikoislääkärillä, kesto 10 minuuttia, tuottaa jotakin konkreettista. Tunnin juttelu psykologin tai työnohjaajan kanssa tuntuu ehkä aineettomalta ja epämääräiseltä. Tulee huoli, saanko rahoilleni mitään vastinetta. Kysymys on tietenkin tähdellinen, sillä panostuksen pitää tuottaa. Siksi haluankin esitellä Resilion 6 askelman periaatteen, jonka mukaan toimien asiakas saa aina itsellensä evästä mennä eteenpäin. 

Askel 1 Asiakas esittää tarpeen

Tarve on pulma tai kysymys. Asiakas haluaa ratkaista henkilökohtaisen dilemman tai löytää uuden suunnan elämässään, kenties kasvaa ja kehittyä ihmisenä. Yksilöasiakkaan tarpeet liittyvät omaan (ehkä kriisiytyneeseen) elämäntilanteeseen, ihmissuhteisiin, ammatilliseen kasvuun jne. Yritysasiakkaan tarpeet liittyvät tiimin, yhteisön ja organisaation toiminnan kysymyksiin kuten motivaatioon, ilmapiiriin, johtamiseen jne. 

Askel 2 Resilion asiantuntijat auttavat ratkaisun ideoinnissa ja suunnittelussa 

Meillä todellakin on auttavia ideoita mitä erilaisimpiin inhimillisen toiminnan tai tapahtumien tilanteisiin. Yksilön kannalta se on esim. voimavarojen tunnistamista ja vahvistamista tai kuormittavan tilanteen purkua niin, että tilanne ei enää heikennä toimintakykyä. Yhteisön kannalta kysymys on yleensä jonkinlaisesta prosessista, jossa hahmotetaan ratkaistavan tilanteen moninaisuutta ja haetaan kestäviä ratkaisuvaihtoehtoja. Laastarit eivät toimi. 

Askel 3 Resilion asiantuntijat arvioivat parhaat menetelmät laadukkaaseen toteutukseen

Me emme mene menetelmä edelle, sillä jokainen tilanne on uniikki. Mekanistinen metodin käyttö ei ole meidän juttumme. Meillä on kyllä omat tieteelliseen näyttöön perustuvat käyttöteoriamme. Esim. ”lankateoria” kuvaamaan ihmisten välisiä kommunikaation ja vuorovaikutuksen säikeitä, joiden katketessa yhteisö on pulassa. Tai ”jäävuoriteoria” kuvaamaan ihmisen elämänpolun aikana koettuja tilanteita ja niiden vaikutusta nykyhetkessä, hyvinvoinnin kannalta olennaisia vaikutuksia. Tunnistamme myös tilanteet, joissa yksinkertainen metodi toimii. Silloin käytämme sellaista. Teemme siis sitä mikä toimii. 

Askel 4 Toteutustavan ja laadun mittarien valinta 

Yhtä lailla kuin asiakkaamme, me haluamme onnistua työssämme. Siksi sopivan toteutustavan valinta yhdessä asiakkaan kanssa on keskeistä. Meitä kiinnostaa, mistä asiakas näkisi onnistumisen. Mitä pitäisi tapahtua? Tai ainakin lähteä prosessina liikkeelle. Kun kyseessä ovat inhimilliset ja yhteisölliset ilmiöt, tilanteiden tunnelmat ovat kuin ilmapuntari. Toisinaan kiristää ja ahdistaa. Sitten on taas harmonisempaa ja iloisempaa tiedossa. Me haemme myönteistä kierrettä, sen vahvistamista ja kannattelua. Silti on muistettava, että jos mennään asioiden ytimiin ja kipukohtiin, pelkällä ”positiivisuuttahinnallamillähyvänsä” ei saada tuloksia. Emme voi ikinä valita vain tunnekirjon positiivisia osuuksia. Jos halutaan koko elämä kuntoon, pitää kestää myös vaikeita hetkiä. Niissä kohdin me autamme. 

Askel 5 Toteutus ja onnistumisen analysointi 

Emme lupaa ”helppoa ja kivaa”-takuuta mutta lupaamme ymmärtävän, myötätuntoisen ja asiantuntevan työskentelyn, jossa kivuliaampikin hetki ei ole epätoivoinen tai näköalaton. Joudumme toisinaan olemaan tiukkoja, jotta tuloksia syntyy. Tiukka meidän kanssamme ei tarkoita tosikkomaisuutta, mutta otamme asiakkaidemme tilanteet ja työmme vakavasti. Onnistumista mittaa mm. se, ollaanko käytetty aikaa oikeiden asioiden äärellä ja onko niissä päästy eteenpäin. 

Askel 6 Palautteet ja prosessin päätös tai jatkotoimenpiteet 

Pyrkimyksemme on tehdä itsestämme tarpeettomia. Meitä ei tarvita kun yksilö on vahvistunut ja voimaantunut, löytänyt luottamuksen askeltensa alla. Jos taas yhteisö vahvistuu kommunikaatiossaan ja vuorovaikutuksessaan, ja pystyy etenemään haluamassaan suunnassa, työmme on tehty. Olemme huomanneet, että hyvin tehdystä työstä syntyy aika ajoin myös jatkumoita, kumppanuuksia. Ne ovat mielekkäitä, sillä asiakkaamme ovat mukavia ja ihania. Välillä heillä on vaikeuksia, joissa on ilo olla avuksi. Samaan aikaan he ovat aina myös pystyviä ja kyvykkäitä. Tätä kuoritaan esiin ja vahvistetaan. Se jos jokin synnyttää työn iloa myös itselle. 

Kirjoittaja on Resilion  asiantuntija ja Työ- ja organisaatiopsykologian erikoispsykologi Eerika Skarp,  joka on pohjattoman kiinnostunut monimutkaisista ja inhimillisistä työyhteisöilmiöistä. 

The post Sinulla pulma – meillä ratkaisu appeared first on Resilio.

Sinnikkyys ja selviämisen eetos on jossain vaiheessa iskostunut sisukkaan suomalaisen mieleen turhankin tiukasti. Tämän päivän esihenkilö voisi jo luopua historian painolastista ja arvostaa omaa hyvinvointiaan, sillä esihenkilön ei kannata voida huonosti. Ei itsensä eikä muiden takia. 

Väsyneenä ja kuormittuneena ihmisen näkökenttä kapeutuu, hän ei ole yhtä kyvykäs ratkaisemaan ongelmia, kuin ollessaan paremmissa voimavaroissa. Hän ei myöskään jaksa huolehtia niistä, joista hänen täytyisi pitää huolta, itsensä mukaan lukien.  Happimaski tulisikin laittaa ensiksi omalle naamalle. Osuva on myös erään esihenkilön näkemys asiasta: “Työhyvinvointia kannattaisi tehdä etupeltoon, ei vasta sitten, kun paska osuu tuulettimeen” 

Epämääräinen huono olo ja krooninen stressaantuneisuus ovat aina merkkejä, joihin kannattaa reagoida. Univaikeudet, työstä irrottautumisen vaikeus, kiristynyt pinna…lista mielen viesteistä, joilla se koettaa saada itseään kuulluksi, on pitkä. 

Voimavarojen aleneminen ilmenee lähes välittömästi vuorovaikutuksen laadussa. Helposti ajattelemme, että toimimme samaan tapaan kuin aiemminkin, mutta harva pystyy olemaan rennon valppaasti läsnä, havainnoimaan tapahtumia ja osallistumaan niihin tarpeen mukaan rakentavasti vuorovaikuttaen ollessaan kuormittunut. Tavanomaista on, että kuormittunut vetäytyy yhä useammin omaan työpisteeseensä tai työskentelee vielä vähän enemmän etänä. 

Vetäytymisen vastakohta on ärhäkämpi reagoiminen tilanteissa, jotka vaatisivat pikkuisen enemmän harkintaa. Moni esihenkilö harmittelee jälkeenpäin, että tulipa hoidettua jokin tilanne turhan kulmikkaasti.  Josta sitten seuraa ylimääräistä paikkaustyötä. Yksittäiset vähemmän laadukkaat vuorovaikutustilanteet henkilöstön kanssa eivät vielä koidu kohtalokkaiksi, mutta kasautuvan negatiivisen vuorovaikutuskuorman lasku on suuri luottamuksen rapautuessa ja avoimuuden vähentyessä.  

Liiallinen ja pitkäkestoinen negatiivinen vuorovaikutuskuorma johtaa vuorovaikutuksen kuihtumiseen ja kontekstisen ymmärryksen kaventumiseen. Kaventumisen seuraukset ovat vakavia. Liiketoiminnan kannalta olennainen tieto ei enää liiku vuorovaikutuskatkojen vuoksi. Aletaan pelätä nostaa esiin “huonoja” uutisia, kun niiden vastaanottotapahtuma on niin negatiivinen.  

Esihenkilöpositio on jossain mielessä aina yksinäinen. Erilaisten kontekstien näkeminen ja tunnistaminen voi olla joskus helpompaa ulkopuolisen asiantuntijan kanssa. Sitä(kin) varten me Resiliona https://www.resilio.fi/ratkaisut/ olemme olemassa. 

Kirjoittajat ovat yhteisen tekemisen voimaan uskovat Resilion asiantuntijat, työnohjaaja Anna Klemi ja työyhteisö- ja organisaatiopsykologi Eerika Skarp. 

The post Esimielen hyvinvoinnista appeared first on Resilio.

Työnohjaus on rahallinen ja ajallinen sijoitus omaan työhyvinvointiin. Työhyvinvointia taas syntyy, ikään kuin sivutuotteena, kun työnohjaukseen osallistuva saa pohtia kaikkia mieltään askarruttavia asioita, jotka ihan oikeasti ratkeavat puhumalla. Nekin ongelmat, joihin ei pitänyt olla ratkaisua olemassakaan.

Työnohjaus on ammattilaisen kanssa käytävää tavoitteellista keskustelua omasta työstä. Eipä kuulosta kovin myyvältä tuokaan. Eikä se, että työnohjaaja ei anna ratkaisuja mihinkään, harvoin edes ehdotuksia. Näennäisesti ihminen joskus toivoisi, että kunpa joku vain sanoisi mitä tekisin. Mutta eivät valmiit vastaukset meitä tyydytä, tahdomme itse päättää, vaikka joskus rohkaisua, herätteleviä kysymyksiä ja vaihtoehdoilla leikittelyä avuksi tarvitsemmekin. Näissä työnohjaaja voi olla avuksi. Osaava työnohjaaja osaa johdatella ohjattavan sellaiseen mielenmaastoon, jossa pohdinnoissa päästään pidemmälle kuin arkisessa keskustelussa. Työnohjaus on prosessi, joka elää molemmissa myös tapaamisten välillä.

Työnohjaajakollegani Asta, joka sattuu olemaan lisäksi myös psykoterapeutti, oli pohdiskellut työnohjauksen ja terapian eroa kävelylenkillä. Kiviröykkiöön metsässä törmättyään hän keksi havainnollistavan esimerkin ja jakoi sen meidän muidenkin kanssa: Ihminen törmää väistämättä elämässään johonkin esteeseen, rajoittavaan tai harmittavaan, vähän kuin kiviröykkiö keskellä reittiä. Terapiassa alettaisiin ehkä pohtia kivien alkuperää ja koostumusta, miten ne ovat syntyneet ja miten vaikuttavat elämääni. Työnohjauksessa, erityisesti ratkaisukeskeisessä sellaisessa, taas ollaan suoraviivaisempia ja kysytään, että miten noiden kivien kanssa voisi elää? Miten niihin suhtautuisin? Ja menisinkö niiden yli vai kiertäisinkö ne. Työelämässähän on paljon sitä, minkä mielellämme muuttaisimme tai poistaisimme ja silti sen kanssa on pärjättävä. Toisaalta näin saattaa olla elämässä laajemminkin. Työnohjauksessa käsitellään työtä, mutta kyllä ne positiiviset vaikutukset valuvat kaikkeen elämään.

Työnohjauksen voimasta ja tehosta on hankala kirjoittaa. Sen voima tulee kuitenkin selväksi jokainen kerta, kun asiakas lähtee tapaamisesta huojentuneena, pikkuisen helpottuneena, innostuneempana, varmuuttaan löytäneenä, jonkin asian ratkaisseena ja suuntaansa tarkistaneena. Sitten työnohjaaja vie kahvimukit tiskikoneeseen ja toteaa taas kerran mielessään, että olipa ilo olla avuksi, mutta sivuroolissahan minä olin, kaikki viisaus ja oivallus oli jo olemassa asiakkaassa itsessään. Se, että se saatiin esiin, vaati vain hiukan työnohjaajan apua.

Kirjoittaja on Resilion asiantuntija ja työnohjaaja Anna Klemi, joka uskoo yhteisen oivaltamisen voimaan.

The post ”No siellä puhutaan ja juodaan kahvia…” eli mitä työnohjauksessa oikeasti tapahtuu appeared first on Resilio.

Erään avokonttorin naulakossa roikkui keltainen huomioliivi. Liivistä oli ajan saatossa kehittynyt työporukan kätevä viestintäväline.  Jonain aamuina joku huonon lähdön päivälleen saanut saattoi vetää liivi niskaansa ja viestiä sillä muille, että nyt on erittäin huono aamu häiritä. Tai sitten sen saattoi laittaa päälleen, kun teki jotain keskittymistä vaativaa. Joskus joku tikkuisempi henkilö saattoi kahvilta palatessaan löytää tuolilleen jätetyn liivin vinkkinä, että nyt voisit vähän tarkistaa käyttäytymistäsi. 

Huomioliivi toimi hienosti tuossa työyhteisössä ja kertoo paljon käyttäjistään, juuri siitä porukasta. Jossain toisessa työporukassa ”huonon aamun” näkyminen jossakussa olisi ollut huomattavasti isompi ja vaikeampi asia. 

Työyhteisö määrittelee itse sen, miten käyttäydytään, jokainen osallistuu määrittelyyn, tahtomattaankin ja liian usein sitä itse tiedostamattaan.  Jokaisella työpaikalla kannattaisi määritellä yhdessä ja ääneen se, mitä asiallisella työkäyttäytymisellä meillä tarkoitetaan. Yhdessä piirretyissä rajoissa olisi sitten jokaisen helppo toimia tietäen, että nyt en ainakaan loukkaa ketään. Kun jokainen osallistuu keskusteluun, jokainen sitoutuu ja saa sanottua sen mikä on mielessä pyörinyt ehkä kauankin.  

Asiallinen työkäyttäytyminen ei sulje pois rentoutta ja välittömyyttä tai huumoria, edes huonoa, silloin kun sen kaikki hyväksyvät ja jolle osa jaksaa jopa nauraa. 

Valitettavan harvassa työpaikassa tätä keskustelua on käyty ihan oikeasti ja niin, että kaikki ovat saaneet osallistua siihen.  Keskusteluun herätään yleensä vasta siinä vaiheessa, kun joku on kokenut hankaluutta jo pitkän aikaa, asia on paisunut ja pahaa mieltä on kertynyt niin, että se uhkaa ryöpsähtää yli. Kukaan ei halua leimautua työporukan nillittäjäksi, siksi yksittäisen henkilön voi olla vaikea ottaa asiaa puheeksi, vaikka syytä olisikin. 

Eikä keskustelua asiallisesta tai sopivasta työkäyttäytymisestä tarvitse käydä siinä hengessä, että mikä on kiellettyä ja mikä ei-sopivaa ja tuomittavaa. Pikemminkin keskustelun suunta olisi se, että mitä hyvää meidän vuorovaikutuksessamme jo on, mitä voidaan voimistaa ja paisuttaa entisestään? Ehkä se on reilulla kädellä annettua kriittistä, mutta rakentavaa palautetta, sivulauseissakin kuuluvaa ylpeyttä omasta ja kaverin osaamisesta, aitoa ammattiylpeyttä tai vaikka yksilöllisten työtapojen kunnioittamista ja huomioimista. Se mihin keskitytään kasvaa ja valtaa alaa jättäen heikosti kasvutilaa jollekin, joka saakin näivettyä pois, kuulostaa liian yksinkertaiselta ollakseen totta, mutta on silti.

Resilion pysäkki voisi olla teidän paikkanne yhteiselle keskustelulle. Ota yhteyttä. 

Kirjoittaja on Resilion asiantuntija Anna Klemi, joka ei selviäisi ilman huumoria (työ)elämässäkään.

The post Ollaan ihmisiksi appeared first on Resilio.

Haastattelin Resilion työpsykologi Eerika Skarpia kuullakseni ihan oikean psykologin näkemyksiä siitä monimutkaisesta ilmiöstä, josta useimmilla meistä on reilusti arkitietoa ja kokemusta. Jos ei omakohtaisesti koettuna, niin ainakin lähipiirin kautta tulleena ja lehtien sankaritarinoiden kautta. Onneksi asiasta puhutaan. Toivottavasti avoin puhe auttaa uupuneita ja sitä sivusta seuraavia ymmärtämään itseään ja toisiaan. Ja ehkäpä joitain potentiaalisia uupujia reagoimaan hälytysmerkkeihin ajoissa.

Uupumuksen määritelmissä kuvataan uupumusasteista väsymystä, josta ei enää lepäämällä toivu. Eerikan mukaan mitään selkeää uupumuksen persoonallisuusprofiilia ei ole olemassa, mutta voimakkaasti tunnollisuuteen taipuvaisilla ja vaativan persoonallisuustyypin omaavilla riski voi olla suurempi. Itse tunnistan toiseksi selkeäksi uupujien porukaksi sen, joka voisi ottaa motokseen ”Ei voi palaa loppuun, ellei ole ollut liekeissä.” Myös se ihana, mukaansa imaiseva ja antoisa työ voi näännyttää tekijänsä.

Tunnista uupumus hälytysmerkeistä

Univaikeudet, kyynistyminen, ammatillisen itsetunnon aleneminen ja itselle epätyypilliset reaktiot kertovat uupumuksesta. Ystävä kertoi havahtuneensa tilaansa, kun päivä alkoi aamupalapöydässä itkulla. Itkun syyksi riitti se, että kurkkusiivut sämpylän puolikkaalta lipesivät lattialle kesken lehdenluvun. Itku onkin tyypillinen uupuneen reaktio ja tärkeä viesti itselle. Työterveyslääkärin tuolissa itkevälle uupuneelle viisas lääkäri kerran sanoi, että huomaathan, että et pysty edes itkuasi lopettamaan, johon potilas puolustautui, että pystynpäs, olen vain tällainen herkkä ihminen. Ja itki lisää. Hän jäi sairauslomalle, mutta vasta vuosia myöhemmin ja se sairausloma kesti pitkään. Uupumuksen tunnistamista, itselle tunnustamista ja sen hoitoa vaikeuttaa usein oma sisukkuutemme (Joka onkin selvästi ihan oman blogikirjoituksensa arvoinen asia).

Puhtaasti työperäisen uupumuksen takana saattaa olla esimerkiksi piilevä keskittymispulma, kognitiivinen ongelma, joka ei ole aiemmin haitannut, mutta joka työn intensiivistymisen, intensifikaation myötä saattaa alkaa haitata työssä suoriutumista. Ihminen on kokonaisuus ja usein uupumus koskettaa muitakin elämänalueita, joilla voi olla myös osuutensa kuorman kasvattajana. Toisaalta uupumus työssä näkyy väistämättä kotonakin. Kun voimat alkavat olla lopussa, ei enää jaksaisi hoitaa sosiaalisia suhteita, jotka taas tunnustetusti lisäisivät hyvinvointiamme. Sitten ollaankin jo noidankehässä.

Uupumus ei kuitenkaan ole pelkkää “mielen asiaa”.  Eerika tahtoo muistuttaa meitä uupumuksen ja biologian, esimerkiksi hermoston, yhteydestä. Syyllistymisen ja itsensä muihin vertaamisen sijaan olisi hyvä muistaa, että jokaisella meillä on oma elämänhistoriamme ja sen myötä eri kokemukset, mutta myös biologiset reunaehdot. Ei kai kukaan piiskaa haimaansa tuottamaan insuliinia, jos se ei siihen pysty. Tai tunne itse epäonnistuneensa, jos on perimässään saanut korkean verenpaineen tai likinäköisyyden. Uupumisen kanssa olemme ankarampia itsellemme.

Mitä uupumukselle voi tehdä?

Jos Eerikalta kysytään, hän laittaisi jokaisen työikäisen suomalaisen kerran vuodessa tunniksi työpsykologin sohvalle pohtimaan omaa vointiaan. Ammattilaisen ohjauksessa olisi turvallista kysyä itseltään, että miten minulla ihan oikeasti menee. Tutun väittämän mukaan jokainen työhyvinvointiin käytetty euro tulee takaisin kuusinkertaisena, niin kovin kalliiksikaan tämä panostus tulevaisuuteen ei tulisi. Eerikaa ilahduttaa erityisesti se, miten monet, uransa alkuvaiheessa olevat nuoret aikuiset hakevat apua heti uupumusoireiden ilmaannuttua. He heräävät uupumuksen riskiin ja tahtovat oppia koko tulevaa työuraansa varten. Vaikuttaminen onkin helpompaa silloin, kun uupumus ei ole vielä kroonistunut.

Apuna työuupumuksen ennaltaehkäisyssä ja jaksamisen tukemisessa toimivat Työpaikkapsykologimme palvelut tai Pysäkkityöskentely, jossa tiimi voi yhdessä työskennellä voimavarojensa vahvistamiseksi. Esimerkiksi psykologisen joustavuuden kehittäminen vahvistaa resilienssiä. Se tapahtuu pysähtymällä, tiedostamalla ja harjoittelemalla. Tämä on uniikki prosessi niin yksilön kuin tiimin kannalta. Siksi mielen ammattilaisen apu on tässä erittäin hyödyllinen.

Kirjoittaja on Resilion asiantuntija Anna Klemi, jonka mielestä kahvitauot ovat elintärkeä osa työhyvinvointia.

The post Sisulla ja sinnitellen kohti uupumusta  appeared first on Resilio.

Multipasking (substantiivi) Tehdä samanaikaisesti montaa asiaa paskasti. Uuvuttaa tekijänsä,  mistään ei tule valmista ja se keskeneräinenkin on ihan paskaa. Vrt. Multitasking.

Resilion psykologi Emmi Nousiainen vahvistaa, että multipasking on asian ytimessä. “Se mikä näyttää tehokkaalta, ei todellisuudessa usein ole sitä”, Emmi kertoo. Aivot, kaikesta hienoudestaan huolimatta, pystyvät keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Todellisuudessa multitaskaaminen, eli monen asian yhtäaikainen tekeminen, on vain sitä, että siirrämme huomiotamme nopeassa tahdissa asiasta toiseen. Tämä kuluttaa energiaa, ja asiasta toiseen siirtyminen häiritsee molempien tehtävien kunnollista tekemistä. Häiriö on sitä isompi, mitä kauempana toisistaan tehtävät laadullisesti ovat.

Jo edellisessä blogikirjoituksessa Emmi muistutteli meitä antamaan aivoillemme työrauhan. “Jatkuvat keskeytykset kuormittavat aivoja. Aina ei voi kuitenkaan syyttää työkaveria tai työnantajaa keskeytyksistä, sillä keskeytämme itse itsemme vähintään yhtä usein kuin muut sen tekevät”, Emmi kuvaa. Juuri multitaskaaminen kumuloi usein keskeytyksiä, kun mieleen tulee vaikkapa toiseen tehtävään liittyvä asia, jonka kokee tärkeäksi hoitaa heti.

Emmiltä kuulin myös ADHD-tyyppisen oirekuvan lisääntyneen viime vuosina. Se on paljolti itseaiheutettua, sitä, että olemme opettaneet aivomme keskeytyksiin. Puhelin on ääntelee jatkuvasti vaatien huomiotamme. Ja vaikka meillä ei varsinaisesti ole edes asiaa toisillemme, voimme laittaa jakoon jonkun kivan päivänpiristyksen kuvan tai meemin muodossa, ihan vain saadaksemme pienen hengähdystauon. Aivot oppivat kaipaamaan keskeytyksiä ja “jotain uutta”, ja voimme tulla siitä jollain tapaa jopa riippuvaiseksi. Käynnissä on sama dopamiinin toimintaan perustuva aivojen palkitsemisjärjestelmä kuin muissakin riippuvuuksissa.

Pitäisikö meidän sitten vieroittaa aivojamme keskeytyksistä? Emmin mukaan kyllä. Yksi keino aivojen säästämiseen on kalenterin hallinta. Keskittymistä vaativille töille kannattaisi järjestää tunti-kaksi keskeytyksetöntä työaikaa, jolloin yrittää keskittyä vain siihen. Puhelin kannattaa laittaa äänettömälle ja piilottaa sähköpostin muistutusviestit näytön kulmasta häiritsemästä. Kalenteriin kannattaa lisäksi varata erikseen aikaa silpputöille. Omaa rytmiään kannattaa kuulostella: olenko parhaimmillani keskittymisen kannalta heti aamukahvin jälkeen, vai vasta iltapäivällä, kun juoksevat asiat on saatu alta pois? Onneksi tässä kirotussakin etätyömaailmassa monilla meistä on mahdollisuus itse suunnitella työaikaamme.

Näyttääkin pahasti siltä, että nyt kun emme enää voi ihannoida monen asian yhtäaikaista, näennäisen tehokasta tekemistä, joudumme keksimään muita tapoja ilmaista tehokkuuttamme. Sain aikoinaan vinkin, että päivittäinen kävely mappi kainalossa kiireisen näköisenä pitkin työpaikan käytäviä varmistaa sen, ettei esihenkilö tule tarjoamaan lisää töitä. Etätöissä tätä kuntokävelyä tosin ei ole kukaan näkemässä.

Kun työyhteisössä aletaan pohtia kognitiivista ergonomiaa, se voi tarkoittaa vaikkapa yhteisten käytäntöjen luomista: Kuinka pian kuuluu vastata sähköpostiin, mitä väyliä käytetään viestimiseen ja mitkä asiat ovat niin tärkeitä, että ne voivat keskeyttää ne “hiljaisiksi tunneiksi” sovitut ajat.   “Usein tämän tyyppisissä asioissa on syntynyt myös kirjoittamattomia sääntöjä ja oletuksia, joita on hyvä puhua auki”, Emmi huomauttaa. Yhteinen sopiminen syntyy keskustelun kautta. Yhteisten käytäntöjen ja sääntöjenkin tekeminen antaa tärkeitä raameja tekemiselle. On helppo toimia kun tietää, mitä minulta odotetaan ja toivotaan. Usein toisten toiveet ovat niin pieniä, ettei niitä tule edes ajatelleeksi. Ne voivat vaatia minulta vain vähän huomioimista, mutta parantavat jonkun toisen työhyvinvointia merkittävästi.

Työyhteisön kognitiivisen ergonomian tarkistukseen tai pelisääntöjen luomiseen kannattaa hyödyntää myös ammattilaisen apua. Kysy tarjousta kognitiivisen ergonomian selvityksestä tai siihen keskittyvästä Pysäkki-työskentelystä. Pitkäjänteisempään kehittämiseen voi hyvin hyödyntää myös Työpaikkapsykologin palveluita. Lue lisää ratkaisuistamme.

Kirjoittaja on Resilion työntekijä Anna Klemi

The post Hutiloiden huipputuloksiin? Multitaskaamisesta työrauhaan appeared first on Resilio.

Itsekin aivot omistavana ja hetkittäin niiden terveydestä huolestuneena halusin kuulla, mitä annettavaa neuropsykologialla on työelämälle ja mitä tarkoittaa kognitiivinen ergonomia. Haastattelin Resilion neuropsykologiaan erikoistuvaa psykologia Emmi Nousiaista aiheesta. ”Neuropsykologialla tarkoitetaan ymmärrystä aivoista, kognitiivisista toiminnoista ja niiden suhteesta ihmisen käyttäytymiseen”, hän kertoo. Valtaosassa nykypäivän töitä ihminen ja ihmisaivot ovat tärkein työn tekemisen väline, jonka hyvinvoinnista ja tehokkuudesta olisi hyvä pitää huolta. Aivojen hyvinvointiin voisi investoida samalla lailla kuin vaikkapa koneiden hankintaan ja huoltoon. ”Neuropsykologia tarjoaa tähän tieteelliseen näyttöön ja ymmärrykseen perustuvia keinoja”, Emmi summaa. ”Kognitiivinen ergonomia taas pyrkii muokkaamaan työtä ja työn tekemisen tapoja aivoille sopivaksi.”

Emmin kuvailemana aivot kuulostavat kiehtovalta laitokselta, mutta hienoudestaan huolimatta ne eivät ole pysyneet kaikilta osin kehityksen kelkassa. Siirtyminen tietoyhteiskuntaan muutama kymmenen vuotta sitten vaatii aivoilta sopeutumista, jossa meidän on niitä autettava. ”Aivojen näkökulmasta olemme edelleen keräilijä- metsästäjiä, emme tietotyötä tekeviä multitaskaajia”, Emmi kertoo. Työelämä on välillä yhtä silppua ja keskeytystä keskeytyksen perään. Ei tarvitakaan neuropsykologia kertomaan, että se rasittaa, sen tuntee ihan omassa olossaan, usein kiristyneenä pinnana.

Aivotyö ei ole haitallista, mutta kiire ja intensiteetti heikentää ajattelun laatua

Lohdullista on, että aivot eivät varsinaisesti kärsi käytöstä, ne on luotu ajattelua varten. Aivotyö itsessään ei ole vaarallista tai edes haitallista, mutta liiallisesta työn määrästä ja intensiteetistä sekä palautumisen puutteesta usein aiheutuva krooninen stressitila on myrkkyä aivoille. ”Kiireellä ja paljon” ei ole aivojen toiminnan kannalta yleensä tehokkainta tai ainakaan laadukkainta. Aivot tulkitsevat kiireen usein uhaksi, ja huolestuttavissa tilanteissa ”liskoaivomme”, eli varhaisemmat, alemmat aivojen osat aktivoituvat hälytysvalmiuteen. Tällöin ajattelu kapenee, ja kokonaisuuden hahmottaminen ja pidemmän tähtäimen suunnittelu vaikeutuu. Aivot toimivat parhaiten rentoutuneessa tilassa, etenkin luovuutta vaativassa työssä. Se mikä näyttää tehokkaalta työskentelyltä, ei ehkä aivoja ajatellen olekaan sitä.

Vähän yllättäen Emmi ei kuitenkaan tuominnut töiden tuomista kotiin, sitä että iltalenkillä saatan miettiä huomisen päivän työkuvioita. Ehkä sitä ei olisi edes realistista vaatia nykyisenlaisessa työelämässä. Nykyajan tietotyötä on vaikea laittaa raameihin, ja jättää töitä työpaikalle, etenkin nyt, kun työt tehdään koronan vuoksi pääosin kotona. ”Tärkeintä on huolehtia palautumisesta ja antaa itselleen lupa myös työskennellä välillä pienemmällä intensiteetillä tai pitää vaikka pidempi tauko päiväsaikaan”, Emmi summaa. ”Töihin karkaavat ajatukset eivät myöskään saisi haitata kohtuuttomasti vaikkapa perheen kanssa vietettyä aikaa.” Palautuminen vaatii kykyä psykologisesti irrottautua stressinaiheesta. Aivot tarvitsevat myös riittävästi unta, mukavaa tekemistä ja sosiaalisia suhteita.

Keskustelu Emmin kanssa herätti minut miettimään omaa aivoterveyttäni uudesta näkökulmasta ja päätin tehdä muutaman pienen muutoksen arjessani aivojeni hyväksi. Seuraavassa blogissa tarjoamme lisäksi käytännön vinkkejä oman työn muokkaamiseen kognitiivisen ergonomian keinoin.

Kirjoittaja on Resilion työntekijä Anna Klemi

The post Mitä tekemistä neuropsykologialla on työelämän kanssa? appeared first on Resilio.