Ollaan ihmisiksi

Ollaan ihmisiksi

Hyvinkin monenlainen vuorovaikutus voi olla hyvää, sopivaa ja tarkoituksenmukaista, kunhan se tapahtuu oikeassa kontekstissa, tilanteessa ja ympäristössä.  Suurin merkitys on kuitenkin sillä, keitä tilanteessa on läsnä. 

 

Erään avokonttorin naulakossa roikkui keltainen huomioliivi. Liivistä oli ajan saatossa kehittynyt työporukan kätevä viestintäväline.  Jonain aamuina joku huonon lähdön päivälleen saanut saattoi vetää liivi niskaansa ja viestiä sillä muille, että nyt on erittäin huono aamu häiritä. Tai sitten sen saattoi laittaa päälleen, kun teki jotain keskittymistä vaativaa. Joskus joku tikkuisempi henkilö saattoi kahvilta palatessaan löytää tuolilleen jätetyn liivin vinkkinä, että nyt voisit vähän tarkistaa käyttäytymistäsi. 

Huomioliivi toimi hienosti tuossa työyhteisössä ja kertoo paljon käyttäjistään, juuri siitä porukasta. Jossain toisessa työporukassa ”huonon aamun” näkyminen jossakussa olisi ollut huomattavasti isompi ja vaikeampi asia. 

Työyhteisö määrittelee itse sen, miten käyttäydytään, jokainen osallistuu määrittelyyn, tahtomattaankin ja liian usein sitä itse tiedostamattaan.  Jokaisella työpaikalla kannattaisi määritellä yhdessä ja ääneen se, mitä asiallisella työkäyttäytymisellä meillä tarkoitetaan. Yhdessä piirretyissä rajoissa olisi sitten jokaisen helppo toimia tietäen, että nyt en ainakaan loukkaa ketään. Kun jokainen osallistuu keskusteluun, jokainen sitoutuu ja saa sanottua sen mikä on mielessä pyörinyt ehkä kauankin.  

Asiallinen työkäyttäytyminen ei sulje pois rentoutta ja välittömyyttä tai huumoria, edes huonoa, silloin kun sen kaikki hyväksyvät ja jolle osa jaksaa jopa nauraa. 

Valitettavan harvassa työpaikassa tätä keskustelua on käyty ihan oikeasti ja niin, että kaikki ovat saaneet osallistua siihen.  Keskusteluun herätään yleensä vasta siinä vaiheessa, kun joku on kokenut hankaluutta jo pitkän aikaa, asia on paisunut ja pahaa mieltä on kertynyt niin, että se uhkaa ryöpsähtää yli. Kukaan ei halua leimautua työporukan nillittäjäksi, siksi yksittäisen henkilön voi olla vaikea ottaa asiaa puheeksi, vaikka syytä olisikin. 

Eikä keskustelua asiallisesta tai sopivasta työkäyttäytymisestä tarvitse käydä siinä hengessä, että mikä on kiellettyä ja mikä ei-sopivaa ja tuomittavaa. Pikemminkin keskustelun suunta olisi se, että mitä hyvää meidän vuorovaikutuksessamme jo on, mitä voidaan voimistaa ja paisuttaa entisestään? Ehkä se on reilulla kädellä annettua kriittistä, mutta rakentavaa palautetta, sivulauseissakin kuuluvaa ylpeyttä omasta ja kaverin osaamisesta, aitoa ammattiylpeyttä tai vaikka yksilöllisten työtapojen kunnioittamista ja huomioimista. Se mihin keskitytään kasvaa ja valtaa alaa jättäen heikosti kasvutilaa jollekin, joka saakin näivettyä pois, kuulostaa liian yksinkertaiselta ollakseen totta, mutta on silti.

Resilion pysäkki voisi olla teidän paikkanne yhteiselle keskustelulle. Ota yhteyttä. 

 

Kirjoittaja on Resilion asiantuntija Anna Klemi, joka ei selviäisi ilman huumoria (työ)elämässäkään.

Resilio 2020